Kuinka hiidenkirnu syntyy?

Nykysuomen sanakirjan määritelmän mukaan hiidenkirnu on ”virtaavan veden pyörittämän soran ja kiven kalliopohjaan kovertama patamainen ontelo". Hiidenkirnun tyypillisiä tuntomerkkejä ovat sileäksi hioutunut sisäpinta, jossa usein näkyy kalliota kuluttaneiden kivien pyöriessään uurtama, tykinpiipun rihloja muistuttava rakenne”.
Nykyisin yleisimmin hyväksytyn teorian mukaan hiidenkirnut ovat syntyneet viimeisimmän jääkauden päättyessä yli 10 000 vuotta sitten sulavan mannerjään reunavyöhykkeessä tai jäätikköön muodostuneeseen pystysuuntaiseen repeämään, joihin sulamisvedet syöksyivät.

Näihin paikkoihin syntyi niin sanottuja jäätikkökaivoja. Alaspäin putoava, kiertävää liikettä tekevä vesi kuljetti mukanaan lohkareita ja kiviä. Pyöriessään ne sorvasivat kallioon ensin kuopan, joka vähitellen laajeni. Tämä prosessi saattoi kestää satoja vuosia.

Hiidenkirnujen muodostuminen jäätikönalaisen pyörteisen vesivirtauksen mukanaan kuljettaman kiviaineksen eroosion tuloksena on yleisesti hyväksytty malli, vaikka yhteydestä muihin jäätikkö- ja jäätikköjoki muodostumiin ja jäätikön kulkusuuntaan on olemassa useampia teorioita.

Suomessa yli 5000 hiidenkirnua

Hiidenkirnuista ei ole tehty paljon tutkimuksia Suomessa eikä muualla maailmassakaan. Tarkkaa listaa suurimmista hiidenkirnuista on hyvin vaikea tehdä. Hiidenkirnuja on kuitenkin Suomessa useassa sadassa paikassa ja niiden kokonaismäärä voi olla yli 5 000 kappaletta.

Uudenmaan alueen suurimmat kirnut ovat Askolan Kirnukalliolla. Vanhin kirnu sijaitsee puolestaan Pihlajamäessä Helsingissä. Se on syntynyt jo viimeistä edeltävällä jääkaudella. Helsingistä löytyy vapaaehtoisseurojen ylläpitämiä hiidenkirnuja myös Käpylästä, Vartiosaaresta, Roihuvuoresta sekä Seurasaaresta.

Hiidenkirnu nimitys on peräisin entisaikojen ihmisiltä, jotka olivat hyvin taikauskoisia. Kukapa muu kuin itse Hiisi eli jättiläinen olisi kovaan kallioon kirnujaan omaksi suojakseen sijoittanut.